Sinkkuus. Minulle se on kuin kirosana, mutta parisuhteessa viihtyvät ystäväni leimaavat minut "sinuksi onnelliseksi, joka saat olla vielä vapaa". Vapaa vai? Myönnän kyllä, että ilman parisuhdetta eläminen tuo vapauksia asioissa, joissa parisuhteellisen ei paranisi seikkailla. Olen siis vapaa valitsemaan yöseuralaiseni, eikä minun tarvitse olla tilivelvollinen menemisistäni kenellekään. Tosin ystäväni eivät aina muista ihmisen halua löytää sitä erästä henkilöä elämäänsä ja jakamaan kliseisesti ilot sekä surut.

No olen siis vapaa, isolla V:llä. Saan juosta miesten perässä niin paljon kuin haluan, deittailla ja viettää ah niin railakasta sinkkuelämää, kuin Carrie sekä muut. Jotkut miehet ovat jääneet mieleeni, toiset ovat taas kadonneet täysin...

Tässä yksi:

Takavuosina, parikymppisenä, olin saanut ystävältäni erään nuoren miehen puhelinnumeron. Hän ajatteli antaa sen minulle kyseisen miehen luvalla, jotta saisin edes jotain säpinää tylsään elämääni. Tapasimme kerran keskustassa ja toisella tapaamiskerralla pyysin hänet luokseni käymään. Istuimme sohvalla, joimme kahvia ja juttelimme. Mielestäni kaikki meni oikein hyvin, kunnes mies kysäisi minulta jotain filosofiaan liittyvää asiaa, sekä henkimaailmoista yms. Yksi kysymyksistä oli, että: "Mitä pidät elävänä?" Ehkä aivokapasiteettini ei riitä käsittelemään noin syvällisiä kysymyksiä, joten sain lauotuksi vain jotain epämääräistä. Mies nyökytteli ymmärtäväisesti, katseli sen jälkeen seiniä ja totesi: "Minun mielestäni seinilläkin on elämä". Hän nousi ylös, meni silittämään asuntoni valkoista seinää ja selitti, että kaikki liikkumaton, periaatteessa "kuollut" oli kuitenkin elävää ja seinilläkin oli tunteet. Tässä vaiheessa minulla meni kahvit väärään kurkkuun ja olin menettää pokkani. Yritin luoda kiinnostuneen ilmeen, kun mies jatkoi selittämistään. Aika piakkoin ehdotin deittiseuralaiselleni kotiin lähtemistä.

Tapasinko häntä enää uudestaan? En. Seinien elämä oli minulle siinä elämäntilanteessa hieman liian erikoista.